keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Disruptio ja miten tulla toimeen sen kanssa

Disruptiivinen teknologia tarkoittaa uutta teknologiaa, joka tekee vanhan teknologian tai menetelmän tarpeettomaksi ja muuttaa siihen perustuvat markkinat sekä ansaintamallit. Esimerkkejä parhaillaan disruption käsissä korisevista aloista ovat ainakin elokuvavuokraus, julkaisu- ja  kustannusala sekä koulutus. Disruptiota on myös se, että hyvin pian ohjelmien versionumeroista puhuminen on turhaa, koska pilvestä jaeltuna ohjelmiin voidaan lisäillä uusia ominaisuuksia sitä mukaa kuin niitä saadaan valmiiksi. Kaikki tämä kohdistaa meihin jatkuvia sopeutumisvaatimuksia. Luulisi, että muutokseen tottuu ja ihmismieli oppisi sitä vähitellen käsittelemään. Olemme kuitenkin hyviä kieltämään muutoksen ja teeskentelemään ettei mitään oikeastaan tapahdu.

Tänään bongasin Facebook-ryhmän Robottiviikko 2013 seinältä Harvard Business Review -verkkolehden blogiartikkelin The Five Stages of Disruption Denial, jossa Grant McCracken kuvaa viittä disruption kieltämisen vaihetta Elisabeth Kubler-Rossin suruprosessin vaiheita mukaillen. Kirjoitus on oivaltava kuvaus muutoksen tuskallisuudesta. Vaiheet ovat seuraavat:
  1. Hämmennys. Emme oikein ymmärrä mistä on kyse. Esimerkiksi “gurut” sanovat palvelusta X, että se on hienoin juttu ikinä ja kirjaudumme kokeeksi mukaan. Emme tule hullua hurskaammiksi, joten siirrymme seuraavaan vaiheeseen.
  2. Kieltäminen. On paljon muitakin, joille uusi teknologia on käsittämätöntä. Sosiaalisessa kanssakäymisessä on tärkeää näyttää, että emme kuulu trendien vietävissä olevaan joukkoon. Tässä vaiheessa onkin luultavasti sosiaalisesti suotavampaa sanoa, ettei pidä kyseisestä ilmiöstä/teknologiasta kuin innostua siitä. Väheksyntä uutta kohtaan ilmaistaan varmojen nykytilaa puolustavien mielipiteiden muodossa.
  3. Pilkkaaminen. Tässä vaiheessa olemme 100 % varmoja siitä, että uusi ilmiö ja sen omaksujat ovat täysin väärässä ja me kyllä tiedämme miten loppujen lopuksi käy. Uuden kannattajia ivataan ja heidät leimataan hurahtaneiksi.
  4. Hyväksyminen. Innovaatio tai ilmiö on saanut siivet alleen ja keskivaiheen omaksujat ovat lähteneet mukaan. Alkaa olla selvää, että ilmiö on tullut jäädäkseen. Annamme periksi.
  5. Unohdus. Koska omasta kannasta kiinni pitäminen ei ole enää katu-uskottavaa, alamme vaivihkaa käyttäytyä kuin olisimme alun perinkin pitäneet muutosta itsestään selvänä. Tottakai olemme aina hyväksyneet ja ymmärtäneet kyseisen ilmiön: Eihän mistään tulisi mitään ilman somea. No kuka sitä nyt paperikalenteria enää.

Grant McCracken kutsuu kohtaa 5 muistinmenetykseksi, jonka auttaa ihmistä säilyttämään  kasvonsa. Se on täysin inhimillistä ja kyseessähän ei ole mikään sellainen prosessi, jonka kuluessa tehtäisiin tietoisia päätöksiä: Nyt pilkkaan uudesta innostunutta kaveriani, mutta nytpä onkin tullut aika tehdä täyskäännös. Ajattelutapojen ja -mallien muutos on hidasta. Esimerkiksi radikaalisti vanhasta poikkeavan muotivirtauksen tullessa käydään läpi jotakin vastaavaa. Kuka muistaa vielä olkatoppaukset?

Voisimmeko paremmin, jos muutosten kohtaaminen tapahtuisi jotenkin toisin kuin ainaisen kieltämis/periksiantamiskaavan kautta? Muutosprosessin vaiheittaisuuden katsotaan suojaavan mieltä, joka saa sopeutua rauhassa. HBR:n artikkelin kirjoittaja kuitenkin toteaa, että jossakin vaiheessa meidän pitää pystyä luopumaan tuosta pitkästä kaavasta, koska jatkuva muutos on todellisuuden rakenteessa. Hän tarjoaa ratkaisuksi asioiden analyyttisempaa tarkastelua. Lähestymme kieltämättä usein uutta tunneperäisesti menneisyyden pohjalta emmekä pysty näkemään ilmiötä siinä aikaraamissa, jossa se on syntynyt ja jossa se tulee kehittymään – jälkimmäinen vaatii jo mielikuvitustakin. Ehkä sopiva ja vähiten tuskaa tuottava asenne uuteen olisi takertumattomuus, jota kai voisi kutsua myös avoimeksi heittäytymiseksi?

Ei kommentteja: