Osaaminen on yhteinen asia

Kentältä kuullun perusteella työryhmän jäsenten osaamisen epätasaisuus voi muodostua ristiriitojen lähteeksi.

Aikaisemmin on ilmeisesti pidetty lähinnä omana asiana miten vaikeasti työvälineitään käyttää. Tiedän, että osaamattomuudesta seuraavaa hidastelua ja monenkertaista työtä on kompensoitu jopa pidentämällä työpäivää omalla ajalla. Joitakin tarinoita kuunnellessani olen ihmetellyt, että eikö edes kehityskeskusteluissa ole ole voinut tuoda esille oman osaamisensa korjaustarpeita? Ilmeisesti osaamattomuutta on kaikilla tasoilla organisaatioissa ja yhteiskunnassa, joten tieto- ja viestintäteknisen osaamisen vähimmäistasoa ei ole aina osattu edes arvioida.

Aika pitkään pärjäsimmekin sillä, että puhuimme tietoyhteiskunnasta ja sen osaavista kansalaisista. Uudet yhteisölliset työympäristöt ovat kuitenkin kiusallisesti paljastaneet pelkällä puheella tuotetun osaamisen ohuuden.

1. Jos osaaminen on ollut lähtökohtaisesti retuperällä, työntekijästä tulee jo taitotasolla oman ryhmänsä pullonkaula.
2. Jos uudet työvälineet otetaan käyttöön pelkkänä päivityksenä tiedostamatta muutosvaatimuksia asennetasolla ja työtavoissa, päivityksestä maksetut rahat voisi yhtä hyvin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen - todennäköisyys sille, että sijoituksesta koituu jotakin hyvää lienee suurempi jälkimmäisessä tapauksessa.

Tietty tekniikkatason osaaminen on välttämättömyys. Se on tänä päivänä perusedellytys sille, että ihminen pystyy tekemään oman alansa työtä ja kommunikoimaan muiden kanssa. Silti yhtäkään työvälineiden käyttöön liittyvää koulutusta ei pitäisi enää toteuttaa pelkkään valikoiden selaamiseen perustuen. Tällöin vain jäädään etsimään nappuloita, joita klikkailemalla asiat voidaan kyllä tehdä kuten ne on tehty viimeiset 20 vuotta. Myös meidän kouluttajien osaamisvaatimukset muuttuvat siinä missä muidenkin: Meidän pitää ymmärtää uusia työn tekemisen tapoja ja löytää uusista ohjelmistoista ja työympäristöistä tuki niille. Meidän pitää olla valmiita kannustamaan koulutukseen osallistuvia keskustelemaan ja sopimaan yhteisistä työtavoista. Muutosvastarinnan uhallakin.

Osaaminen ei ole yksityisasia. Se on koko työryhmän ja organisaation asia.

Ensin BYOD, sitten LOYO

BYOD (Bring Your Own Device) tarkoittaa sitä, että työntekijä voi tehdä töitä omilla laitteillaan ja itse valitsemillaan ohjelmilla. Jälkimmäisestä onkin saatu jo seuraava trendilyhenne eli CYOA tai BYOA (Choose/Bring Your Own Application).

Monesti valistuneen tietotyöläisen itsehankkimat laitteet ja kokeilujen kautta hyväksi havaitsemat ohjelmat ovatkin paljon käytännöllisempiä ja joustavampia kuin työnantajan tarjoamat. BYOD ja CYOA vaativat joka tapauksessa sen verran osaamista, että niiden toteutuminen merkitsisi samalla perusosaamisvaatimusten hinautumista taas pykälän verran ylöspäin. Onko seuraava trendilyhenne sitten LOYO = Learn On Your Own?

BYOD:n yhtenä etuna mainitaankin yleensä vähenevä koulutustarve mikä on ymmärrettävää. Vahvoilla ovat ne, jotka muutenkin tarvitsevat koulutusta vähiten. Entä ne, joiden asenne tieto- ja viestintätekniikkaan on negatiivinen, mistä väistämättä seuraa olematon motivaatio ottaa vastuuta omasta osaamisesta ja sen kehittämisestä? Tulevatko BYOD/CYOA ja LOYO olemaan uusi työmarkkinakelpoisuuskriteeri? Jos onnistuu pysyttelemään kärryillä, on mukana pelissä.

Työuran pidentämispuheita kuunneltuani haluan myös väistämättä kysyä, että miten vakavasti otettava työntekijäkandidaatti olisi hyvillä BYOD/LOYO-valmiuksilla varustettu viisikymppinen? Voisiko hän jopa olla työnantajan silmissä houkuttelevampi kuin kolmikymppinen, joka ilmoittaa ettei “laitteiden lääppiminen” kiinnosta tippaakaan?

Toteutuu BYOD täysimittaisena tai ei, viimeistään nyt on syytä uskoa, että tieto- ja viestintätekninen osaaminen eivät ole enää valintakysymys. Aina jostakin löytyy joku, joka on omasta mielestään sellaisessa asemassa ettei hänen tarvitse liata hyppysiään “nörttijutuissa”. Kuitenkin moni 15 vuotta sitten nörttijuttuna pidetty asia alkaa olla perusosaamista. Hyvä esimerkki tästä on sisällön julkaisu verkkoon: Aikanaan puhuttiin miten julkaisujärjestelmät tekevät asiat helpoksi kun ei tarvitse tietää koodista mitään. No jaa. Enpä ole vielä törmännyt yhteenkään verkkojulkaisujärjestelmän editoriin, joka toimisi niin luotettavasti ettei koskaan tarvitsisi kurkistaa miltä sisällön html-koodi näyttää!

Me tylyttäjät

”Miksi meidän on niin vaikea olla ystävällisiä kirjoittaessamme”, kysyi Ville Seuri perjantain Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Seuri päätyy yhteisten sääntöjen puutteeseen. Kun kirjoitimme paljon kirjeitä, käytössä oli niin paljon vakiiintuneita ilmaisuja, että lukijan oli helppo päätellä lähettäjän tarkoitukset. Kun viestintämahdollisuudet lisääntyivät ja moninaistuivat, ei ollut enää yhtenäisiä sääntöjä: ”Kukaan ei ollut oppinut koulussa, miten Facebookissa kirjoitetaan.”

Digiviestinnän käytännöt hakevat varmasti vielä muotoaan. Vaikka unohdettaisiin vihakirjoittajat ja kaikenlaiset pahaa oloaan oksentavat nettirettelöitsijät, tavanomaisessakin sähköisessä viestinnässä on paljon hiomista. Seuri tekee huonoista vuorovaikutustaidoista ikäkysymyksen, mutta ikään vetoaminen on selityksenä löysä. Toki 90-luvulla syntyneet ovat altistuneet digitaaliselle vuorovaikutukselle pienestä pitäen ja siihen nähden heidän taitojensa pitäisikin olla kohtalaiset. Kyllä kai kuitenkin on kyse siitä, miten hyvin on sisällä digitaalisessa kulttuurissa, sekä missä määrin yleensä osaa ja haluaa olla kohtelias. Ei ole mitään sellaista tekijää, joka estäisi motivoitunutta ja uusiin asioihin myönteisesti suhtautuvaa aikuista hallitsemasta digiviestinnän kuvioita.

Olemmeko joskus myös lukijoina pahantahtoisia? 

Toisinaan vaikuttaa siltä, että ihmiset myös hakemalla hakevat tilaisuutta närkästyä ja pahoittaa mielensä. Twitterissä ja Facebookissa on helppo yhtyä paheksuntaan ja kauhisteluun, joka ei aina tunnu suhteelliselta. Aina on jokin möläytysgate meneillään.

Pahantahtoinen lukemistapa voi olla myös tahatonta ja johtua huonoista digitaidoista. Vuorovaikutukselle on annettu hienoja välineitä, mutta luku- ja kirjoitustaidon kehittäminen ei ole juurikaan näyttänyt kiinnostavan. Nykyaikaista lukutaitoa on ymmärrys käytössä olevan välineen luonteesta. Viestintäkanava vaikuttaa siihen, millä tavalla toimitaan ja tottumattomalle oudot käytännöt voivat olla järkytys. Seuri käsittelee kirjoituksessaan sanavalintoja, mutta lyhytsanaisuuskin voidaan ymmärtää tylyydeksi. Pikaviestissä suoraan asiaan menevä työkaveri on lyhytsanainen, koska – hyvänen aika – hänhän käyttää pikaviestiohjelmaa. Tai monta kysymystä käsittävään sähköpostiin saatu vastaus “palaan asiaan huomenna” ei välttämättä tarkoita sitä, että vastaanottaja ei pitäisi viestin käsittelyä tärkeänä. Ehkä hän istuu tutisevassa ja tärisevässä linja-autossa kosketusnäytöllinen puhelin kädessä, jolloin viesteihin vastaillessa ei tee mieli rustata yhtäkään ylimääräistä korulausetta tai vitsinpoikasta. Tietysti lyhyenkin viestin sanat voi valita monella tavalla.

Hymiöiden kohtuukäyttäjä on taitava viestijä

Seuri muistuttaa hymiöistä, jotka ovat kehittyneet kompensoimaan luonteeltaan suullista viestintää muistuttavan nettiviestinnän eleiden ja ilmeiden puuttumista. Haluan korostaa tekstin kohtaa ”taitava hymiöiden käyttö”. Hymiöiden liikakäyttö se vasta hämmentävää on. Joillakin ihmisillä on tapana täplittää viestinsä aivan kuin heillä olisi hallussaan hymiöitä ampuva haulikko: Voisitko lähettää asiakirjan X mitä pikimmin :). Olisi tärkeää :) saada laskelma mukaan jo tämän viikon projektitapaamiseen :). No oliko sillä asiakirjalla kiire vai eikö sillä ollut? Jostakin syystä hymiöammuntaa harrastavat etenkin naiset. Hymiön tarkoitushan on sanotun loiventaminen tai osoittaminen jopa vitsiksi. Kuulkaa sisaret, jos jatkuvasti kuulette tytöttelyä tai koette tulevanne ohitetuksi, niin ehkä kannattaisi katsoa kriittisellä silmällä omaa viestintätyyliään. Onko ihme ettei oteta vakavasti, jos kokee tarpeelliseksi pehmentää joka ikinen sormistaan lähtevä työasioihin liittyvä neutraali lause?

Excelin virheiden lähteistä 99 % löytyy peiliin katsomalla

Taloussanomien verkkosivulla on uutisoitu Excelin virheistä ja aiheeseen on tarttunut myös Petteri Järvinen blogissaan Exceliä puolustamalla.

Pohdinta pyörii aika paljon Excelin käyttöliittymän ja käytettävyyden ympärillä. Varmasti ohjelman kuin ohjelman käytettävyydessä on parantamisen varaa, käytettävyydeltään täydellistä ohjelmaa ei ole olemassa. Vähän myöhemmin Taloussanomat kuitenkin toteaa asian, joka olisi helppo korjata tässä ja nyt:

Virheitä syntyy myös siksi, että ihmiset päätyvät käyttämään ohjelmistoja, joita he eivät hallitse tarpeeksi.

Suuri osa tietotyöläisistä pyörittää Exceliä ja arvelen, että näin on vielä ainakin lähimmät 3–5 vuotta. Sitä en lähde ennustamaan mitä sen jälkeen, muuttuuko taulukkolaskentaohjelma oleellisesti vai tuleeko se tarpeettommaksi, live to tell. Eivät ne kaavat kuitenkaan itsestään Exceliin mene virheitä keräämään. Johtuuko takavuosina hankkimastamme tietoyhteiskuntaglooriasta, että me puhumme itsellemme osaamista, joka käytännössä osoittautuu toiveajatteluksi.

“Joo, otetaan semmoinen sparrauspäivä niistä fiksummista toiminnoista. Meillä kyllä kaikki käyttäjät jo noi perusasiat tietää”, sanoo koulutuksen tilaava yhteyshenkilö. Ja katso, koulutuspäivänä hän itse istuu eturivissä ilman pienintäkään aavistusta siitä, mitä saadaan aikaan F4-toimintonäppäimellä (Excelin perusperusasia jo ensimmäisestä versiosta lähtien).

Jospa sitä käyttöliittymän käytettävyysparantelua odotellessa opeteltaisiin käyttämään Exceliä. Aloitetaan vaikka siitä, mitä tarkoittavat suhteellinen ja suora soluviittaus. Kun ne osaa, on taas paranneltu perustaa Excelin fiksumpien toimintojen sisäistämiselle.

Pyhä paperi, paha digitaalinen

Ensin olivat “värkkien näpelöintiin” turhautuneet setäpoliitikot. Sitten huomasin Scott Berkunin (viisas mies, kirjoittaa hyvää blogia) hiiltyneen Alexandra Samuelille (viisas nainen, kirjoittaa hyvää blogia). Samuel oli nimittäin puolustanut Berkunin mielestä turhan jyrkästi Evernoten kaltaisia työkaluja. Seuraamani sanailu Twitterissä ja blogeissa paljasti, että Samuel oli saanut muutaman muunkin ihmisen suivaantumaan tokaistuaan, miten muistiinpanojen kirjoittaminen paperille on ajanhukkaa.

Kirjoituksessaan The Unfair Stigmatization of Digital Notetaking, Samuel myöntää provosointinsa ja avaa sen taustoja. Häntä närästää tässä aivan sama asia kuin minuakin: Vanha väline eli paperi on normi. Digitaalinen on tunkeilija. On olennaisesti erilaista ja hyväksyttävämpää paheksua taulutietokoneen tai läppärin käyttöä muistiinpanovälineinä kuin olisi paheksua paperimuistiinpanoja esimerkiksi vanhanaikaisina. Paperia suosiva on se perinteisiä arvoja kannattava kunnollinen ja luotettava ihminen. Paperikalenteria käyttävä on helposti lähestyttävä eikä hän uhkaa läsnäolollaan osaamattomien itsetuntoa asettamalla sanattomia vaatimuksia osaamisen kohentamiselle. Digitaalisuus on epäilyttävää. Digitaalisuutta puolustavaa saa vielä internetin 30-vuotisjuhlavuonna 2013 hutkia mielin määrin, mutta pyhää paperia älköön kukaan soimatko.

Kuvitellaanpa, että kokouksen aluksi sanottaisiin: “Eiköhän lopeteta se töhertely ja tehdään muistiinpanot digivälineillä, koska sellainen aineisto on tarvittaessa näppärämpi jakaa.” Tästähän seuraisi kapina: Kun ei saa vapaasti valita muistiinpanovälineitään eikä tehdä töitä sillä tavalla, mikä on itselle luontaista. Kuitenkin vastaavalla tavalla pitäisi saada rajoitaa niitä, joille digivälineiden käyttö on luonteva tapa työskennellä.

If we're outraged at the idea of stigmatizing paper, shouldn't we be at least as outraged by rules like these? (Alexandra Samuel)

Ymmärrän kyllä jotenkin huolen siitä, että nettiin kytketty digiväline houkuttaa pois asiasisällöstä. Tämä on mahdollista, mutta voisiko tuo pako johtua esimerkiksi huonosta kokouskulttuurista. Se, että kokouksen aikana tehdään jotakin muuta kuin kokoustetaan, voi olla signaali siitä, että paikalle on kutsuttu vääriä ihmisiä. On myös mahdollista, että kokouksia on yksinkertaisesti liikaa ja ainoa ajankohta perata sähköpostilaatikkoa on se hetki miitingistä, jolloin asia ei ihan koske osallistujaa itseään. Ja voihan digivälineen käyttäjällä olla huono impulssikontrolli, mutta se ei taas ole välineen vika. Ylimääräisiä on pystytty touhuamaan iät ja ajat, ei siihen älypuhelinta tai täppäriä tarvita. Eduskunnan suuressa iPad-keskustelussa kesällä oli kyse siitä, että äänestäjät valittivat istuntosalissa näkyneistä iPadeista. Millainenhan otos tämä “äänestäjät” mahtoi olla suomalaisista elleivät he ymmärrä, että iPadista voi lukea pdf-muotoista asiakirjaa, joka mahdollisesti liittyy käytävään keskusteluun.

Minulle on muuten aivan sama, miten ihmiset tekevät muistiinpanonsa etenkin jos ne tulevat heidän henkilökohtaiseen käyttöönsä. Odotan kuitenkin vastaavaa sallivuutta itseäni kohtaan. Yrittäkääpä tulla kieltämään mind map -muistiinpanojen tekeminen iPadilla!

Aikuiskouluttajana mietin tietenkin huonon digiosaamisen vaikutuksia ihmisen toimintakykyyn, mutta koska henkilökohtainen vapaus on itselleni arvo, se pitää suoda  muillekin. Jos kokee jämähtämisen olevan osa hyvää elämää niin ei siihen toinen voi väittää vastaan. Olen kuitenkin käytettävissä opastamaan niitä, jotka haluavat kehittää taitojaan.

Huonot taidot ovat syrjäytymisriski

Eilisen Hesarin artikkelissa “Tehokas netinkäyttö jo ajokorttia tärkeämpi taito” taloussosiologian professori Pekka Räsänen ilmaisee olevansa huolestunut etenkin tiedonhakutaidoista:

“Sitä varten nettipalvelut on kehitetty, että ne helpottavat ihmisten arkea. Netinkäyttötaito on huomattavasti tärkeämpi nykysuomalaiselle kuin ajokortti.” 

Huonot tiedonhakutaidothan ovat tulleet esille jo aikaisemmin tänä syksynä. Niiden surkea tila ainakin vahvistaa sen, että seuraava kirjani tulee tarpeeseen.

Myöhemmin samaisessa artikkelissa todetaan, että Tilastokeskuksen mukaan suurin syy olla käyttämättä nettiä on se, että netti ei tunnu tarpeelliselta eikä kiinnostavalta.

Kiinnostuksen puute on huolestuttavaa, sillä on mahdotonta elää nyky-yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä ja saada asiansa hoidettua ilman kohtalaista nettiosaamista tai verkkolukutaitoa, joka on pelkkää sisälukutaitoa monipuolisempaa osaamista. Verkkolukutaidosta on olemassa useita määritelmiä, mutta yleensä kyseisen osaamisen katsotaan muodostuvan tiedollisista, viestinnällisistä, sosiaalisista ja teknisistä taidoista. Verkkolukutaito on myös onnistunut nimitys, koska kyseessä on taito, joka on yhtä tärkeä kuin perinteinen luku- ja kirjoitustaito olivat ihmiselle 1960-luvulla.

Niin. Se kauhea tekniikka. Minulla on sellainen näkemys, että huonojen tiedonhakutaitojen ja teknologiakammon välillä on yhteyttä. Jotenkin ymmärrän ihmisten tekniikkapelkoja, mutta en kuitenkaan ymmärrä, koska itsekin selviydyn kaiken tämän teknologian keskellä humanisti–kasvatustieteilijätaustallani.

Kun ihan suoraan sanon niin on aina vain  vaikeampi nyökytellä ymmärtäväisenä joutuessaan kuuntelemaan miten aikuiset ihmiset tyytyväisinä ja jopa ylpeinä kehuskelevat, miten meillä tuo Janipetteri 8 vee hoitaa äidin iPhonen päivitykset ja Turovaltteri 11 vee laittoi digiboksin toimimaan kun “nuo nuoret oppivat nämä asiat niin paljon nopeammin kuin me vanhat”. Kyseiset ikäloput itse ovat vielä täysillä työelämässä mukana! Se mitä tuollaisessa tilanteessa mielessäni mietin ja varmasti vielä jonakin päivänä ääneen sanon on: “Minkä takia te ihmiset syrjäytätte itsenne ihan vapaaehtoisesti?” Ensinnäkin: Mikä lemmon nopeuskilpailu on laitteiden ylläpitotoimien opettelu? Toiseksikin: On tärkeää tulla sinuiksi laitteiden kanssa, koska niillä me tulevaisuudessakin asioita hoidamme. Muutenkin arkipuheessa elävä jako “tekniikkaihmiset” ja ”tavalliset” – mitä näillä tavallisilla sitten tarkoitetaankaan – on käymässä yhä keinotekoisemmaksi.

Ehkä osittain on kyse väärin valitusta puhetavasta, joka pitää ihmiset loitolla välttämättömistä apuvälineistään. Teknologiasta voidaan nimittäin puhua ainakin kahdella tasolla. Yksi taso on täsmällinen ja teknisiä yksityiskohtia korostava tapa, jota tarvitaan mm. järjestelmiä suunniteltaessa, ylläpidettäessä ja huollettaessa. Tämä puhetapa harvemmin palvelee sitä, joka käyttää teknologiaa työn tekemiseen, juoksevien asioiden hoitamiseen, opiskeluun ja viihtymiseen. Käyttäjä arvioi laitteita ja sovelluksia toisesta näkökulmasta kuin kehittäjä ja ylläpitäjä. Käyttäjäläheinen tapa puhua teknologiasta onkin pohtia, mitä kaikkea sen avulla voi tehdä ja miksi sitä hyödyntäessään kannattaa toimia tietyllä tavalla. Tosin teknologian termistö hivuttautuu koko ajan arkikäyttöön. Esimerkiksi vielä kymmenen vuotta sitten suurimman osan ihmisistä ei tarvinnut välittää sellaisesta asiasta kuin synkronointi. Elämä sujui vaikka sanan merkityksestä ei olisi ollut vähäistäkään aavistusta. Nyt on toisin.

Lukutaito muuttuu, pysytkö perässä?

Lukutaito tietotyössä ei ole ainoastaan sitä, että osaamme lukea, painaa mieleen ja toistaa jonkun toisen tuottamaa aineistoa. Lukutaitoa on mm. olennaisen seulominen epäolennaisesta, yleiset tiedonhaku- ja käsittelytaidot sekä oman materiaalin tuottaminen erilaisille julkaisualustoille tilanteen vaatimukset huomioiden. Viestintä ja yhteistyötaidot korostuvat eikä teknisen osaamisen merkitys ole millään muotoa vähentynyt. Miten viestiä ellei osaa käyttää siihen tarkoitettua työkalua?

Lukutaito tänään

View more presentations from Outi  Lammi.

Facebookista osui silmiini Tuija Aallon blogipostaus Puolet Euroopan työvoimasta huolissaan tietotekniikkataidoistaan, joka sekin sivuaa diaesitykseni aihetta.

*****
Tämän postauksen jälkeen Tuolin ja näppäimistön välistä pitää kesätauon. Saatan laittaa tänne jotakin pienehköjä ilmoitusasioita, mutta muuten jatketaan elokuussa. Leppoisaa kesää kaikille!

IT-osaaminen, tuo tärkeä vähäpätöisyys

Sunnuntaina verkossa pyöri linkki uutiseen, jossa kerrottiin Helsingin kaupungin ryhtyvän tarjoamaan Open Officen rinnalla käyttöön Microsoft Officea, koska virkamiehet eivät ole oppineet käyttämään maksutonta sovellusta. Lehtijutuista ei nyt aina voi tietää, mitä todellisuudessa on tapahtunut, mutta jos asiat menevät edes suunnilleen siten kuin kerrotaan, ilmiö vahvistaa sitä samaa minkä olen itsekin huomannut eli Suomessa puhutaan hyvästä it-osaamisesta aivan kuin se olisi vakio vaikka todellisuus on toista. 

Ilmeisesti ongelmia on tuottanut se, ettei osata tallentaa tiedostomuodosta toiseen. Tiedoston tallennus toiseen tiedostomuotoon etenee nykyisin käytössä olevilla toimistosovelluksilla niin yhdenmukaisella tavalla, että pulmia ei pitäisi olla jos vain tietää mitä tiedosto ja tiedostomuoto tarkoittavat. Jo A-korttitutkinnossa (ks. kohtaa 6, tiedostojen käsittely ja ominaisuudet) vaaditaan, että kokelas pystyy tallentamaan tiedoston määriteltyyn tiedostomuotoon ja osaa avata erilaisia tiedostoja sovelluksiin, joilla niitä pystyy muokkaamaan.

Itse en pidä A-korttikursseja, mutta osaamattomuus tulee kyllä vastaan useammin kuin yleisen puheen perusteella odottaisi. Minulta tilataan eniten räätälöityjä koulutuksia ryhmille, jotka jo osaavat perusasiat. Tai joiden pitäisi osata.  Kun muistelen, niin hämmästyttävän moni siirtymäkurssi Office-versiosta 2003 versioon 2010 on mennyt vanhan kertaamiseksi kun ei tunneta edes niitä toimintoja, jotka ovat olleet käytössä pitkään, säilyneet versiosta toiseen muuttumattomina ja joita ilman ei järkevästä työnteosta tule mitään. Googlen Asiakirjat kiinnostivat yhtä ryhmää sillä perusteella, että ne ovat ilmaisia ja helppoja käyttää. Puolet ryhmästä (ennakkotietojen mukaan piti olla it-perustaidot hanskassa) ei hallinnut selaintyöskentelyä ja niinpä emme päässeet etenemään varsinaisen aiheen eli asiakirjojen parissa ihan suunnitellulla tavalla. Se toivottu helppous olisi edellyttänyt kohtalaista perusosaamista.

A-kortin vaatimuslistan vaihtoehtona voisi tietysti esittää jokaisen käyttäjän kohdalla seuraavan yksinkertaisen kysymyksen: Miten tämä ihminen saa käytössään olevalla työvälineellä hoidettua vaivattomimmin ne asiat, jotka hänen työssään pitää saada hoidettua? Kaikkien ei tietenkään tarvitse osata kaikkea, mutta se pitäisi kyllä hallita mikä helpottaa omaa työtä. Jos työväline on Excel, pitää esimerkiksi osata kirjoittaa kaavoja, lajitella tai piirtää kaavio, joka ei valehtele. Jos on käsiteltävä eri lähteistä tulevaa aineistoa, on ymmärrettävä leikepöydän toiminta tai se mihin kaikkeen tiedostomuodon valinta vaikuttaa. Jostakin syystä it-osaaminen on kuitenkin saanut jäädä sellaiseksi, jolla ei nyt ole niin väliä ja “kyllähän se siitä”.

Joskus huvittaa se, miten ihmiset ryhtyvät lähes vihamielisesti selittämään minulle miksi Facebook tai “elävälle elämälle vieras” it yleensä ei heitä kiinnosta. Minulle on kuulkaa ihan sama onko joku Facebookissa, jossakin muualla vai onko olematta. Jos kuitenkin haluaa toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, neuvon hyväksymään tietotekniikan realiteettina, johon on syytä perehtyä. Yhä useamman työ pyörii sen varassa. Mitä elämälle vierasta on siinä, että osaa käyttää työvälineitään sujuvasti ja pääsee sen vuoksi vähän aikaisemmin kotiin tai harrastuksiin? Tietääkseni kenellekään ei tähän mennessä ole ollut haittaa tiedosta, joka estää töpeksimästä verkossa tai menettämästä rahojaan tai identiteettiään asiattomille – nämäkin ovat tämän päivän it-osaamista, vaikka niitä ei voikaan opetella ihan suoraan nappuloita painelemalla.