sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Me tylyttäjät

Miksi meidän on niin vaikea olla ystävällisiä kirjoittaessamme”, kysyi Ville Seuri perjantain Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Seuri päätyy yhteisten sääntöjen puutteeseen. Kun kirjoitimme paljon kirjeitä, käytössä oli niin paljon vakiiintuneita ilmaisuja, että lukijan oli helppo päätellä lähettäjän tarkoitukset. Kun viestintämahdollisuudet lisääntyivät ja moninaistuivat, ei ollut enää yhtenäisiä sääntöjä: ”Kukaan ei ollut oppinut koulussa, miten Facebookissa kirjoitetaan.”

Digiviestinnän käytännöt hakevat varmasti vielä muotoaan. Vaikka unohdettaisiin vihakirjoittajat ja kaikenlaiset pahaa oloaan oksentavat nettirettelöitsijät, tavanomaisessakin sähköisessä viestinnässä on paljon hiomista. Seuri tekee huonoista vuorovaikutustaidoista ikäkysymyksen, mutta ikään vetoaminen on selityksenä löysä. Toki 90-luvulla syntyneet ovat altistuneet digitaaliselle vuorovaikutukselle pienestä pitäen ja siihen nähden heidän taitojensa pitäisikin olla kohtalaiset. Kyllä kai kuitenkin on kyse siitä, miten hyvin on sisällä digitaalisessa kulttuurissa, sekä missä määrin yleensä osaa ja haluaa olla kohtelias. Ei ole mitään sellaista tekijää, joka estäisi motivoitunutta ja uusiin asioihin myönteisesti suhtautuvaa aikuista hallitsemasta digiviestinnän kuvioita.

Olemmeko joskus myös lukijoina pahantahtoisia? 

Toisinaan vaikuttaa siltä, että ihmiset myös hakemalla hakevat tilaisuutta närkästyä ja pahoittaa mielensä. Twitterissä ja Facebookissa on helppo yhtyä paheksuntaan ja kauhisteluun, joka ei aina tunnu suhteelliselta. Aina on jokin möläytysgate meneillään.

Pahantahtoinen lukemistapa voi olla myös tahatonta ja johtua huonoista digitaidoista. Vuorovaikutukselle on annettu hienoja välineitä, mutta luku- ja kirjoitustaidon kehittäminen ei ole juurikaan näyttänyt kiinnostavan. Nykyaikaista lukutaitoa on ymmärrys käytössä olevan välineen luonteesta. Viestintäkanava vaikuttaa siihen, millä tavalla toimitaan ja tottumattomalle oudot käytännöt voivat olla järkytys. Seuri käsittelee kirjoituksessaan sanavalintoja, mutta lyhytsanaisuuskin voidaan ymmärtää tylyydeksi. Pikaviestissä suoraan asiaan menevä työkaveri on lyhytsanainen, koska – hyvänen aika – hänhän käyttää pikaviestiohjelmaa. Tai monta kysymystä käsittävään sähköpostiin saatu vastaus “palaan asiaan huomenna” ei välttämättä tarkoita sitä, että vastaanottaja ei pitäisi viestin käsittelyä tärkeänä. Ehkä hän istuu tutisevassa ja tärisevässä linja-autossa kosketusnäytöllinen puhelin kädessä, jolloin viesteihin vastaillessa ei tee mieli rustata yhtäkään ylimääräistä korulausetta tai vitsinpoikasta. Tietysti lyhyenkin viestin sanat voi valita monella tavalla.

Hymiöiden kohtuukäyttäjä on taitava viestijä

Seuri muistuttaa hymiöistä, jotka ovat kehittyneet kompensoimaan luonteeltaan suullista viestintää muistuttavan nettiviestinnän eleiden ja ilmeiden puuttumista. Haluan korostaa tekstin kohtaa ”taitava hymiöiden käyttö”. Hymiöiden liikakäyttö se vasta hämmentävää on. Joillakin ihmisillä on tapana täplittää viestinsä aivan kuin heillä olisi hallussaan hymiöitä ampuva haulikko: Voisitko lähettää asiakirjan X mitä pikimmin :). Olisi tärkeää :) saada laskelma mukaan jo tämän viikon projektitapaamiseen :). No oliko sillä asiakirjalla kiire vai eikö sillä ollut? Jostakin syystä hymiöammuntaa harrastavat etenkin naiset. Hymiön tarkoitushan on sanotun loiventaminen tai osoittaminen jopa vitsiksi. Kuulkaa sisaret, jos jatkuvasti kuulette tytöttelyä tai koette tulevanne ohitetuksi, niin ehkä kannattaisi katsoa kriittisellä silmällä omaa viestintätyyliään. Onko ihme ettei oteta vakavasti, jos kokee tarpeelliseksi pehmentää joka ikinen sormistaan lähtevä työasioihin liittyvä neutraali lause?

Ei kommentteja: