perjantai 18. huhtikuuta 2008

Näkökulman muutoksesta

Etsiskelin hiljattain tietoa omakustannustoiminnasta, josta nyt ei kuitenkaan pidä tehdä mitään johtopäätöksiä - minun ja kustantajani suhde on hyvä, syvä ja luottamuksellinen. Joka tapauksessa löysin tiedonhakupuuhassani mielenkiintoisen artikkelin Kirjallisuus ja verkko kohtasivat - mitä sitten tapahtui? .

Artikkelissa käsiteltiin mm. verkkopalveluiden tapa ohjata asiakasta. Aika yleistä onkin löytää verkkokirjakaupasta teksti: ”Tämän kirjan tilanneet ovat tilanneet myös…” ja sitten seuraa luettelo valitun kirjan aihealuetta käsittelevistä teoksista tms. Käytäntö on hyvä, koska näin säästän aikaa ja saan hyviä kirjavinkkejä. Mutta entäpä, jos ostotottumuksiani tosiaankin seurattaisiin siten, että minut ohjattaisiin jossakin vaiheessa uudenlaisen lähestymistavan pariin. ” Näkökulman vaihtaminen voi usein olla antoisampaa kuin vanhan toistaminen, ” todetaan artikkelissakin. Ensin ajatus kuulosti hyvältä, mutta vähitellen se alkoi myös ärsyttää. Mikä oikeus kenelläkään olisi päättää puolestani, milloin on aika vaihtaa aihetta tai näkökulmaa asioihin. Eiköhän ihmisen pitäisi pyrkiä itse kääntelemään omaa perspektiiviään, vai olenko nyt kehitysoptimisti?

Kieltämättä ihmisellä on kummallinen taipumus jäädä kiertämään uraa. Huolestuttavinta on, että itsestään tätä on vaikea huomata ainakaan sillä hetkellä, kun laput ovat tiukasti silmillä ja vauhti kova. Toisista ihmisistä urautumisen huomaa helpommin, tietysti. Verkkokeskustelut täysin avoimilla keskustelualueilla ovat oiva esimerkki pahasti näkökulmaansa juuttuneen negatiivisesta vaikutuksesta. Oli aihe mikä hyvänsä, väliin tulee ennen pitkää sössimään häirikkö, jolle on ”levy jäänyt paikoilleen”. Sen jälkeen ei tee mieli jatkaa tai lukea keskustelua eteenpäin, vaikka se olisi kulkenut kiintoisanakin. Verkon häiriköstä tosin pääsee eroon helposti. Toista se on livenä, etenkin jos jokin painava syy pakottaa olemaan tietyn ihmisjoukon kanssa samassa tilassa jonkin aikaa. Kun yhden levy juuttuu paikoilleen, muiden päivä on pilalla. Myötähäpeä ja ärtymys vaihtelevat.

Häiriköt ovat yksi syy siihen, miksi verkkoyhteisön pitäisi kai olla jossakin määrin suljettu toimiakseen. Rajoituksista kuitenkin seuraa ennen pitkää ongelmia. Samanmielisyyteen ja rajattuun aihepiiriin perustuva yhteisöllisyys umpioituu. Parempaa maailmaa rakennetaan kiinnostumalla myös kaikkia ihmisiä koskettavista ns. isoista asioista. Olisiko toimivan verkkoyhteisön jo omaksi parhaakseenkin välttämätöntä kokea tietyssä kyllästymispisteessä ns. luova tuho ja aloittaa säännöllisin väliajoin uudelleen toisenlaisesta näkökulmasta?

Ei kommentteja: