sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Keskity olennaiseen, älä stailaa höttöä

Viikonloppuna luin useita esiintymistä ja esitysgrafiikkaa käsitteleviä blogikirjoituksia, mikä ei olisi epätavallista elleivät nuo kirjoitukset olisi löytyneet suomalaisista blogeista. Näinköhän tämä keskustelu olisi saavuttanut Suomenkin? Tähän mennessä ei ole näkynyt juuri muuta kuin ratkutusta PowerPointin kamaluudesta ja tässä taas ei ole kyse esitysgrafiikasta tai esiintymisestä ollenkaan vaan pitkästyttävästä käyttis- ja ohjelmavalmistajafundementalismista, joka ei vie asioita eteenpäin.

Ei oo totta -nimisessä blogissa on edennyt 5-osainen juttusarja, jossa on argumentoitu datatykkiä vastaan. Reetta Kosken postaus Reetta <3 PowerPoint on diaesityksineen raikas puheenvuoro ankeassa ruikutuskulttuurissamme. Reetta vaikuttaa sovittaneen ohjelman henkilökohtaiseksi työkalukseen. Se tavallinen vaihtoehtohan tuntuu ohjelmien kanssa olevan, että kätinän säestyksellä alistutaan tekemään töitä työkalun ehdoilla.

Muita esiintymis/esitysgrafiikka-aiheisia kirjoituksia viime viikolta:

Tuhat sanaa: Esiintyjältä vaaditaan vuorovaikutteisempaa otetta kuin koskaan.

Opeblogi: Kelmukelmit kellistävät kiinnostuksen.

Tarmo.fi: Visuaalisuuden merkitys esityksen pitämisessä.

Kerron nyt erään oman kokemukseni hyvästä esityksestä, joka on tosin muutaman vuoden takaa. Kyseisen tilaisuuden jälkeen olen nähnyt paljon hyviä ja huonoja esityksiä, joissa on käytetty sekä hyvää että huonoa esitysgrafiikkaa ja esiinnytty myös ilman esitysgrafiikkaa (tosin harvemmin). Haluan kertoa nimenomaan tuosta tapahtumasta siksi, että se auttoi konkreettisesti huomaamaan miten mieleenpainuvan puheenvuoron pitäminen ei ole kiinni lennokkaasta esiintymistyylistä, aineiston ulkoisesta näyttävyydestä tai esitysgrafiikan käytöstä ollenkaan.

Olin opintovapaalla saadakseni ikuisuusprojektina roikkuneen toisen tutkintoni (KM) valmiiksi. Meneillään oli metodikurssi, joka oli edennyt laadullisiin menetelmiin. Kurssin kuluessa olin seurannut diaesitysten varassa eteneviä luentoja, joista osa oli toteutettu hyvin, osa kehnosti. Vuorossa oli tutkija, jonka erityisalaa oli elämänkerrallinen metodi. Hän ilmestyi luokkatilaan, istui alas ja ryhtyi puhumaan. Ensimmäisistä lauseista lähtien kuuntelin keskittyen ja tarkkaavaisena, vaikka etukäteen aihe ei ollut erityisesti kiinnostanut. Kaveri oli ihan tavallinen suomalainen mies, joka kertoi itselleen tärkeästä asiasta siten kuin se hänelle luontevaa oli. Hän luki veljensä kirjan esipuheen, jossa tämä kertoi luontokuvaajan uraansa vaikuttaneesta lapsuuden tapahtumasta. Hän luki katkelmia kirkkoisä Augustinuksen elämänkerrasta. Nämä täydensivät upeasti luentoa, jonka aikana ei näytetty dian diaa, ei kalvon kalvoa. Tuon luennon aikana tein olemattoman vähän muistiinpanoja, piirsin kaksi kuvaa.

Tentissä vastasin kyseisen luennon aihetta koskevaan kysymykseen usean valinnaisen kysymyksen joukosta. Mieleeni oli jäänyt paljon enemmän aidosta ja vähäeleisestä esityksestä kuin jäi PowerPointein ryyditetyistä ehkä lennokkaamistakin luennoista. En tunne puheviestinnän teorioita enkä osaa analysoida tilannetta sellaisten näkökulmasta. Oman tulkintani mukaan luennoitsija oli läsnä ja puhui aiheesta, joka oli hänelle tärkeä ja antoi sisällön ohittaa oman itsensä korostamisen.

Nyt joku varmasti sanoo, että kuvien piirtäminen osoittaa minun olevan visuaalisesti ajatteleva ihminen ja muistin asiat tentissä kuvien ansiosta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska sanojen välityksellä operointi on minulle luontevaa varmaankin samalla tavalla kuin se on lukemattomille muille tietyllä tavalla koulutetuille ihmisille. Olen kylläkin paljon pohtinut onko yksipuolinen sanoihin turvautuminen vain koulu- ja opiskeluaikana omaksuttu huono tapa, joka saattaa jopa estää syvällistä ymmärtämistä.

Usein hyvistä esimerkkeinä esiintymisestä mainitaan TED-konferenssin videotaltioinnit. Tuttua tavaraa, olen suorastaan TED-videoaddikti! Mielestäni eräs tehokas ja mieleenpainuva esitys on aivotutkija Jill Bolte-Taylorin puheenvuoro, jossa hän kuvaa kokemusta omasta aivoinfarktistaan. Videota on näkynyt upotettuna blogeihin jo niin paljon, että se tuntuu kliseeltä. Ehkä se ei kuitenkaan sitä ole vielä näissä kotimaan ympyröissä, joten otanpa riskin: Linkki videoon. Reetta Koski muuten muisteli, että havaintoaineistona käytetyt aivot eivät olisi oikeat ihmisaivot, vaikka sellaisen käsityksen videosta saattaa saada. Bolte-Taylor käyttää tehokkaasti elekieltä hyväkseen. Huomaa myös Bolte-Taylorin vaatimaton esitysgrafiikka, joka kuitenkin sopii kokonaisuuteen.

On paljon suhteellisen yksinkertaisia keinoja, joilla omaa esitysaineistoaan voi selkiyttää ja parantaa - näitä olen koonnut mm. uuteen kirjaani. Hyvä esitys on kuitenkin kokonaisuus, jossa käytetty havaintomateriaali ja esitystapa sopivat yhteen esiintyjän oman persoonan kanssa. Hyvän esityksen pitää ihminen joka tietää kuka hän on ja mikä on hänelle tärkeää. Ellei näitä juttuja ole selvittänyt, ei paljon auta viimeisen päälle viilattu esitystekniikka tai oman itsensä ja esitysaineiston stailaaminen.

2 kommenttia:

Tarmo Toikkanen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, kiitos jakamisesta!

Kommentoin ihan sivuasiaa: Jill varmasti käytti muovista aivomallia esityksessään. Oikeat aivothan ovat lähinnä puuromaista mössöä eivätkä säilyisi montaakaan tuntia huoneenlämmössä. Ja johonkin säilytysaineeseen upottamalla ne edelleen ovat varsin hauraat. Korkeintaan pakastamalla voisi saada noin hyvin koossa pysyvän paketin. :)

Outi kirjoitti...

Ahaa, kiitos tästä tiedosta. Ei siis kannata edes haaveilla käyttävänsä oikeita aivoja havaintovälineenä. Käytetään vain omassa pääkopassa olevia esitystä tehtäessä ja sen aikana, ja myös kommentoidessamme esitystä Twitterissä :)
Kuulin juuri, että Bolte-Taylor on kirjoittanut myös kirjan, se on jo ehditty suomentaakin: Elämäni oivallus - Kuinka toivuin aivohalvauksesta.