maanantai 4. marraskuuta 2013

Imelda-rouvan kengät ja inspiraatiolainaukset

Kaikki alkoi alla olevasta kuvasta. Kokeilin jonkun ilmaissovelluskampanjan tuloksena iPadiini kulkeutunutta Phoster-appia ja paremman idean puutteessa väsäsin mietelmän, joka on mielestäni tyyppiesimerkki Facebookissa kiertävästä sisällöstä: Kenen tahansa suuhun voidaan laittaa mitä tahansa eikä ihmisiä tunnu häiritsevän onko sanotun esittäjäksi väitetty henkilö todella sisällön takana. (Tässä tapauksessa ehkä näin olisi voinut olla.)


Kengistä Facebook-seinäni keskustelu kulkeutui positiiviseen elämänasenteeseen, mikä voi vaikuttaa melkoiselta hyppäykseltä, mutta ainakin minun seinälläni tämä on ihan tavallista. Marko Suomi heitti ilmoille kiinnostavan kysymyksen:
Onkohan joku tehnyt tutkimusta siitä että miten inspiroivien lainauksien postaaminen vaikuttaa postaajan omaan tunteeseen onnellisuudesta tai sitten mahdollisten lukijoiden tunteeseen? Kyseessä on kuitenkin aika yleinen ilmiö. Onko tämä moderni tapa tavallaan jakaa perimätietoa eli sanontoja, jotka ovat kliseisiä mutta usein tosia (paitsi osa sanonnoista, jotka ovat pelkkää höttöä). Vai onko kyseessä tapa tuoda esille omaa arvomaailmaa?
Yhteisöpalveluissa on kieltämättä vaikea välttyä inspiroivilta aforismeilta ja lainauksilta. Ne saavat paljon tykkäyksiä, mutta samalla niiden jakamista pidetään nähtävästi mitä ärsyttävimpänä käytöksenä. Pikainen googlauskierros osoitti, että inspiraatiolainauksia pidetään kliseinä, niistä on tullut suosittu parodian aihe, ja yritysten nettipresenssissä niitä pitäisi kuulemma varoa!


On muuten mielenkiintoista, etten saa näkyviin kuvan mukaista listaa aloittaessani haun tekemisen suomeksi. Onko syynä pieni kielialue vai olemmeko me yrmyiksi väitetyt suomalaiset salapositiivisia?

Ilmeisesti inspiraatiolainausten jakaminen kuitenkin vaikuttaa myönteisesti sekä jakajaan että lukijaan, muutenhan ihmiset eivät niitä internetin paheksunnan uhalla jakaisi eivätkä peukuttaisi. Eräs positiiviseksi psykologiaksi kutsuttua suuntausta kansantajuistava teos on Sonja Lyubomirskyn The How of Happines (Kuinka onnelliseksi, Basam Books). Teoksessa on lueteltu kaksitoista onnellisuutta lisäävää aktiviteettia, joiden joukossa ovat mm. kiitollisuus, optimismi ja elämän pienten ilojen arvostaminen. Pitäisin todennäköisenä, että nämä ovat jollakin tavoin yhteydessä inspiraatiolainausten jakamiseen. Sitä en tiedä ketkä kaikki niitä alun perin laskevat liikkeelle ja millaiset heidän motivaationsa ovat, mutta ainakin lukijoiden kiitollisen ja optimistisen elämänasenteen tavoittelua inspiraatiolainaukset tukevat. Lukijat saavat niistä jotakin (=tykkäys) ja tunne halutaan välittää muillekin =(jako).

Miten sitten on mahdollista, että tällainen rakastettu sisältö koetaan myös ärsyttävänä? Olenko itsekin jotenkin viallinen, kun en tahdo jaksaa kaikkea ”lämpöistä ja pörröistä” positiivisuutta? Tähänkin löytynee selitys Lyubomirskyn teoksesta, mikäli sen lukee loppuun saakka. Kirjassa nimittäin sanotaan, että kaikki onnellisuusaktiviteetit eivät toimi kaikilla ihmisillä samalla tavoin. Tämä puoli on harmillisen usein jätetty vähemmälle kun kirjaa on referoitu. Onnellisuutta edistävät toimintatavat kulkevat kiinnostavalla tavalla nippuina. Jos esimerkiksi flowkokemukset tekevät minut onnelliseksi, todennäköisesti myös elämän pienistä iloista nauttiminen ja tavoitteisiin sitoutuminen ovat onnellisuuteni kannalta edullisia. Sen sijaan optimismin ja kiitollisuuden korostaminen voi olla vähemmän merkityksellistä. Helpotus. En olekaan vakavasti kyynistynyt vaan pelkästään erilainen kuin Coelhoa fanittava kaverini.

Lyubomirskyn näkökulma onnellisuuteen on tietenkin vain yksi monista. Kirja kuitenkin muistuttaa, että ehkä meidän vain pitää hyväksyä erilaisuus toisissamme. Jos kaverini rakastaa ääripositiivisuutta, suotakoon se hänelle. Hän toivottavasti kestää sen, että minua hykerryttävät toisenlaiset asiat.

***
Tiesitkö muuten, että mahdollisesti olemme onnellisuuden suhteen pakkomielteisiä jopa omaksi vahingoksemme?  Mikäli tämä näkökulma kiinnostaa, suosittelen seuraavia: Onnellisuusansa (Russ Harris)ja Joustava mieli (Arto Pietikäinen).

2 kommenttia:

Tiinu Wuolio kirjoitti...

Löysitpä rakentavan lähestymistavan tähän ilmiöön, joka itseäni joskus vaivaannuttaa. Asiayhteydestä irrotetut, ikäänkuin yleispätevät lauseet voivat olla hetkellisesti jollekin merkitseviä tai kenties hupaisia, mutta ne eivät todellakaan toimi kaikille samalla tavalla ja viestintänä ne epäonnistuvat varmaan yhtä usein kuin osuvat kohteeseensa. Tämä pätee omalla kohdallani riippumatta siitä, sattuuko lause istumaan arvomaailmaani vai ei. Mutta se juuri sitaateissa on viestinnällisesti arveluttavaa, että ei kannattaisi olettaa toisten noin vain jakavan omaa arvomaailmaa. Sellainen tukahduttaa vuoropuhelun, johon vaikuttava viestintä perustuu.

Kun joku paljon seurattu henkilö alkaa fb-päivityksissään viljellä lainaviisautta, se tuntuu lähinnä vastaanottajien aliarvioinnilta. On ajateltu jokin tavoiteltava julkaisutiheys ja jos ei aina ole omaa sanottavaa, kai henkilökunta voi poimia sitä varten laaditusta generaattorista summassa seuraavan ja julkaista sen seurattavan nimissä?

Toisaalta jotain riemastuttavaa on siinä suomalaisessa fb-palvelussa, joka jaksaa suoltaa päivittäin mielialaa kohottavia lainauksia, kuvia ja mietelauseita. Palveluja taitaa jo olla useampiakin. Niissä mennään tässä lajissa niin pitkälle että tiukkapipon on pakko antautua. Päädyn samoille linjoille kanssasi: antaa nettifoorumien kukkia, kunhan osa meistä voi ohittaa ne kantaa ottamatta.

Outi Lammi kirjoitti...

Kiitos hyvästä kommentista. Tuossa keskimmäisessä kappaleessa tuot esiin sen, mitä minä itsekseni epäilen inspiraatiolauseiden jakamisen erääksi vahvaksi motiiviksi: Ne ovat kaikesta huolimatta "varmaa" julkaistavaa. Vaikka niille naureskellaan, niitä myös peukutetaan ja jaetaan. Aktiivisuutta, aktiivisuutta.