keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

”Kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välinen raja on veteen piirretty viiva”

Aiemmin keväällä Ylen Tosi Tarina -sarjan jaksossa esiintyi rautatäti Pirkko K. Koskinen. Terävästi kommentoi maailman menoa. Mieleen jäi aivan ohjelman lopusta lausahdus, miten kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välinen raja on kuin veteen piirretty viiva.

Mitä kummaa? Kokemuksen arvostahan on kirjoitettu läjittäin artikkeleita. Voivotellaan hiljaisen tiedon siirtymisen vaikeutta. Tämän perusteella luulisi kokemuksen olevan pelkästään voimavara ja sitten joku kehtaa viitata kokemukseen aivan kuin se voisi olla taakka! Tosin myös tosielämän käytännöt näyttävät viittaavan tähän samaan (Uutinen: Työmarkkinoilla jo 45-vuotias alkaa olla vanha).

EVA, EK ja Suomen hallitus, huhuu! We have a problem! Eläkkeelle jäämisen ikää pitäisi nostaa, mutta jos yli 45-vuotias ei kelpaa enää töihin niin eläkkeelle tullaan lähivuosina jäämään aikaisemmin kuin ikinä.

Miksi yli nelikymppinen ei sitten kelpaa töihin? Ensinnäkin 40-vuotias vaatii kuulemma liikaa palkkaa ja siksi töihin otetaan mieluummin nuorempia. Ilmeisesti kokemus ei ole tarpeellista, koska siitä ei haluta maksaa. Jokainenhan tietää, että rahaa tulee vain tärkeistä asioista tärkeille ihmisille, vaikka joskus tehdäänkin laimeita yrityksiä nostaa esimerkiksi kotityön ja omaishoivan arvoa. Hekoheko, sellainen on pelkkää juhlapuheiden täytettä mistä ei pätäkkää tule. Voimmeko siis näin todeta vahvistetuksi, että kokemus ei ole minkään arvoista eikä se tuota lisäarvoa.

Mutta entäpä jos kokemusta ei osata käyttää lisäarvoa tuottavalla tavalla? Käsi sydämelle: Lepäämmekö me aikuiset kokemuksen laakereilla?

Jokin ero varmasti on olemassa kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välillä. Ymmärrän kalkkeutumisena sen, että haluaa tehdä aina samoja asioita samalla tavalla ja vetoaa kokemukseen, jotta ei tarvitsisi poistua omalta kaviouraltaan? Muutos voi olla epämukavaa. Tuntee itsensä avuttomaksi ja ahdistuu todetessaan oman kokemuksensa vähäisen arvon. Hirveää, mutta jos ei sitä kestä, on oman oppimisensa pahin este.

Olen joskus markkinointiteksteissä viitannut kohtalaiseen koulutuskokemukseeni. Lakkasin kuitenkin käyttämästä mainintaa, koska kun tarkemmin ajattelee niin mitäpä väliä sillä on mitä tein viitisentoista vuotta sitten. Nyt on aikakausi uusi ja moni asia on toisin. Kokemus sinällään ei merkitse yhtään mitään. Mieluummin korostaisin sitä, että olen moniosaaja tai että olen tehnyt monenlaisia töitä. Sehän kertoo muuntautumiskyvystä. Ehkä jotakin hyötyä on esimerkiksi siitä kokemuksesta, että on ylipäätään kouluttanut jotakin, mutta ei sekään nyt niin varmaa ole. Ehkäpä arvokkainta onkin se, että on tottunut oppimaan pois, unohtamaan ja hylkäämään eikä oma osaaminen ole ollut sillä tavalla egon jatke, etteikö sitä voisi uudistaakin. Hyödyllisintä kokemusta on kokemus oppimisprosesseista.

Tietysti voi myös olla niin, että ne, jotka arvioivat työntekijöiden tuottamaa lisäarvoa, ovat yksinkertaisesti kyvyttömiä arvioimaan kokemuksen hyötyä ja syömme kilpailukykymme keksimällä ruutia uudestaan ja uudestaan. Voi myös olla, että suomalaisilla työpaikoilla ei ole mitään järkevää tekemistä ja tarvitaan halpoja alaisia jotta jotkut saisivat leikkiä johtajaa ennen kuin viimeinenkin paja lähtee Kiinaan. Ja tietysti rekrytointi-ihmiset joutaisivat pohtimaan omia kalkkeutuneisuuksiaan: Onhan esimerkiksi todettu, että mielikuvat iästä ovat aina ajastaan jäljessä, koska jokainen uusi ikäluokka määrittelee itseään uudelleen omalla elämäntyylillään.

5 kommenttia:

AnneMari kirjoitti...

Itse olen hämmästellyt samaa asiaa. Työuria pidentää, mutta jo 40v. vanha. Hmmm.
Hiljainen tieto on tätkeää, mutta ymmärretäänkö sitä todella? Raha ratkaisee ja palkataan nuori työntekijä.
Ja tuo kokemuksen ja kaklkeutumisen raja-> niinpä, moniko pomo todella arvioi itseään rehellisesti. Ainakaan kuntatyönantajien pomojen paikat ovat "eläke"paikkoja.

. kirjoitti...

Aivan. Ajattele, mikä uhka onkaan alainen, joka osaa ja pystyy selkeään, varmaan artikulaatioon ja jolla on pokkaa esittää asiansa ja seisoa sanojensa takana. Näyttäisi, että artisti palkkaa mieluummin artistin jokaista sanaa laumassa palvovasta joukosta harmittoman ulvojan tai nuoren, joka ei yksinkertaisesti ole uhka.

Outi kirjoitti...

Kiitos kommenteista, mukava kun poikkesitte. Uhkakin varmasti on sellainen, joka on paljon nähnyt ja osaa esittää kritiikkiä. Yksi yleisimmistä työpaikoilla sanotuista valheista on: "Meillä saa jokainen vapaasti sanoa mielipiteensä." Ei se ihan niin mene. Tässähän mennään sitten johtamiseen ja johtajan omaan kypsyyteen.

Kuitenkin myös kehottaisin aikuisen iässä olevia työntekijöitä katsomaan peiliin ja olemaan rehellinen itselleen, se "älä kuule mulle rupee, olen 20 vuotta..." -puhe on kokemuksen väärinkäyttöä.

Johanna kirjoitti...

Uuteen työhön, tehtäviin tai tilanteisiin hakeutuminen aina silloin tällöin pitää varmasti virkeänä. Jotta vaikutus olisi positiivinen, eikä pelkästään stressaava, muutoksen pitäisi olla tietoinen, aktiivinen valinta eikä joutumista tai pakkoa. Työelämässäkin pitäisi olla mahdollisuuksia syventää omaa osaamista, kehittyä ja nauttia jo kertyneestä kokemuksesta ja tiedosta. Toisaalta liian turvalliset rutiinit ja muuttumattomuus luovat henkistäkin pysähtyneisyyttä, eristävät ihmisiä omiin pieniin maailmoihinsa. Veteen piirretty viiva, tosiaan.

Outi kirjoitti...

Itseasiassa ristiriitaista kun ajattelee miten paljon valitellaan muutosvastarintaa ja sitten kun ajattelee omia ratkaisujaan esim. työpaikkaa vaihtaessa tai vaikkapa yrittäjäksi ryhtyessään: Taustalla oli halu kohti muutosta ja työnantajan mielestä minun olisi pitänyt pysyä ruodussa niitä samoja vanhoja asioita nysväämässä. Katsoin paremmaksi lähteä ennenkuin varhaisdementia iskisi :)