tiistai 15. lokakuuta 2013

Onko produktiivinen lopputinka ongelmasi?

Viime viikolla ihmettelin ties kuinka monennen kerran ihmisen tapaa vitkastella. Minulla oli kahden kirjoitustyön deadline perjantaina, ja selvästi välttelin niiden viimeistelyä. Mielenkiintoista on, että vitkastellessani deadline-asioiden kanssa, saan paljon valmiiksi kaikenlaista muuta. Facebookista ja Twitteristä löytyi tähän vaivaan runsaasti vertaistukea, mistä päättelin, että ilmiö on yleinen.

Siihen miksi lykkään asioiden tekemistä löydän kaksi isoa syytä, joiden alkuperät ovat toisilleen päinvastaiset. Syitä vitkasteluun ovat

  • tylsä tehtävä
  • tehtävä, jonka haluan tehdä hyvin 

Tylsän tehtävän kanssa vitkastelua ei tarvitse ihmetellä. Ihminen tekee sitä, minkä hän kokee palkitsevaksi. Yleensä palkitsevuutta tulee laskettua lyhyehköllä aikahaitarilla. Tylsä tehtävä ei prosessina ole kovinkaan virikkeellinen, joten se ei myöskään ole palkitseva. Jos kyse on suuresta urakasta, tehtävän valmistuminen on todellisuutta ajankohtana sitten joskus, mikä on epämääräinen ja kaukainen. Paljon palkitsevampaa on kahlata läpi juuri nyt Feedlyä ja Ziteä, kurkkia Twitteriin, ruokkia HayDayn kanat ja possut, järjestellä kuitit kirjanpitoon tai imuroida työhuonesta koirankarvat ja kantaa tyhjät muumimukit pois.

Mikä neuvoksi? Kun huomaan itseni vitkastelevan tylsän tehtävän parissa, yritän ylipuhua itseni pitkän aikavälin palkitsevuuslaskennan moodiin: “Kun nyt saat tämän selkäytimellä tehtävän äkkiä pois tieltä, jää enemmän aikaa jollekin uudelle ja jännittävälle”. Auttaa myös mikäli voin rahan voimin viekotella itseni kiirehtimään: “Saat sitten kirjoittaa laskun vähän aikaisemmin.”



Vitkastelu mieluisan tehtävän parissa on outoa. Käsillä on jotakin, joka inspiroi, joten miksi sabotoin omaa työtäni? Vitkastelu ei ole ajanhallintakysymys vaan se on mielessä. Kyse on  minusta, siitä millainen olen ja mikä haluaisin olla. Kyse on peloista ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Kun käsillä on tehtävä, jonka haluan tehdä kunnolla, vitkastelu antaa vielä vähän lisäaikaa. Kun vain miettisin ja ideoisin lisää, voisin tuottaa maailman nerokkaimman vertauksen, hersyvän kielikuvan - tietenkin typerän ajatus- tai kielioppivirheen huomaaminenkin olisi hyvä juttu. Niin kauan kuin tehtävä on kesken, minulla on mahdollisuus olla mitä vaan. Vaikka seuraava Margaret Atwood. Sitten on laitettava piste loppuun ja lähetettävä työ eteenpäin. Siinä se oli. Minä tässä vain, tätinörtti.

Mikä neuvoksi? Kun huomaa olevansa itseä koskevien vaatimusten ja epärealististen odotusten angstimoodissa, pitää olla oikeastaan iloinen. Jos tehtävän tekemisen lykkääminen on sen vastustelua mitä olen nyt, on selvästi olemassa asia, jossa haluan kehittyä. Olen siis  elossa. Minulla saattaa olla jokin intohimo. Itseä koskevat vaatimukset ja odotukset voisivat osoittaa uutta suuntaa, mikäli kovapäisenä suostun katsomaan.

Tämän riemastuksen jälkeen on kuitenkin syytä komentaa itsensä tekemään tehtävä valmiiksi, sillä se mitä tuotan on sellaista mitä nyt pystyn tuottamaan. Usein siinä lopputiimellyksessä syntyy jotakin hyvää, mutta jos se jää syntymättä niin se jää. Asiat on kuitenkin saatettava eteenpäin ja elämä jatkuu.

***
Facebook-vertaistukiryhmäni jäsen kertoi vitkastelulle osuvan nimen: “Produktiivinen lopputinka” Se on kuulemma hyödyllinen. Kaikesta päätellen vitkasteluun kannattaa muodostaa positiivinen suhde.

Ei kommentteja: