Sivut

tiistai 21. elokuuta 2012

Narsisteja äidin oomme kaikki

Sosiaalisen median on todettu taas kerran lisäävän narsistisia piirteitä sekä itsetuntoa. Näin kertoi viikonloppuna Taloussanomat. Jutusta ei ainakaan minulle tullut selvästi ilmi tarkoitettiinko sairaalloista narsismia (taustalla huonommuuden tunne, jota pitää ahkeralla kehuskelulla peitellä) vaiko sellaista tervettä keskitietä, mihin narsismin ja itsetunnon rinnastuskin viittaa.

Mutta mitenkähän on? Sosiaalisen median “aiheuttamasta” narsismista on kirjoitettu ja puhuttu ennenkin nimenomaan kielteisenä ilmiönä. Löytyisikö taustalta järkytys, mikä toisenlaisessa kulttuurissa kehittyneet sosiaalisen median käytännöt ovat olleet monelle vaatimattomuuteen kasvatetulle suomalaiselle. Kansanperinteemme ei ole suosinut sitä, että itsestä puhuttaisiin myönteisesti silloinkaan kun siihen olisi aihetta. Ei ainakaan, jos on syntynyt ennen 80-lukua. Tätä vanhemmat opettelevat edelleen myönteistä suhtautumista itseen ja välillä harjoitukset lähtevät lapasesta ilman sosiaalista mediaakin. Olen riittävän usein kuunnellut livenä miten omaan ääneensä ja tekemisiinsä ihastunut pässinpää käy tauotonta monologia aiheena “mä, mun tekemiset ja mun tavarat”. Piiloelvistely (humblebragging) oli sosiaalinen normi jo 70-luvulla: Kotiseutuyhdistyksen kakkujaoston monasti palkitsema emäntä kutsui vieraansa herkkuja notkuvan kahvipöydän ääreen toteamalla miten “tässä nyt vaan jotakin pientä ja eihän tämä nyt mitään ole ja kun marmorikakkuunkin tipahti liikaa kaakaota”.

Häiritsevänä koettu omakehu IRL ja omakehu somessa ovat kokemuksina erilaiset:  Samassa kahvipöydässä istuvasta narsistista eroon päästäkseen pitää valehdella joku kiireprojekti, jonka pariin pitää rientää heti nyt ja tässä paikassa. Se koettelee toisinaan kekseliäisyyttä ellei sitten käämi käryä siihen malliin, että paikalta poistuu viisveisaamatta vaikka vaikuttaisi töykeältä. Sosiaalisessa mediassa ei taas tarvitse selitellä. Senkun vierittää sivua, vaihtaa palvelua tai ilmiön ollessa jatkuva, pistää kylmästi uutisvirran piiloon. Toisaalta livenarsistin juttujen yksityiskohdat unohtuvat ja jää vain vaikutelma rasittavasta tyypistä. Verkosta luettu itsekehu näyttää jotenkin paljon hävettävämmältä koska teksti on pysyvämpää kuin puhe. Sitä voi aina palata omassa sairaalloisessa tirkistelynhalussaan katsomaan: “Onko tuo oikeasti noin nolo.”

Entä me yrittäjät? Olen kritisoinut sitä jänisräikän pyöritystä millä sosiaalisessa mediassa elämöidään. Minua on sitten ojennettu sanomalla, että pitäähän yrittäjän tuoda itseään esille. Tietysti pitää. Ei se esilletuominen vaan se tapa! Pari esimerkkiä suhteellisen tuoreista yritysbloggaajille annetuista ohjeista, joita voinee soveltaa muissakin yhteisöpalveluissa:
Hyvä asiantuntija-, organisaatio- tai yritysblogi esittelee asiakkaalle pikemminkin noita hyötyjä, kuin keskittyy omaan napaansa. Heivaa siis minä, minä, minä -asenne, ja tempaise pöytään hyödyllinen osaamisesi.” (Zento Oy ja Hanna blogipostauksessa Hyöty takaa, että blogissasi on käyty)
Vaikka yritysblogin pohjimmainen tarkoitus usein onkin markkinointi, pitäisi markkinointia tuoda esille blogissa mahdollisimman vähän. Vaikka yritetäänkin lisätä myyntiä ja mainostaa uutta tuotetta, ei sitä voi sanoa blogissa suoraan. Asiakkaat eivät pidä tyrkyttämisestä, joten älä sorru siihen blogissa.“ (Viestintätoimisto Suodatin ja blogiartikkeli Mistä yritysblogiin voi kirjoittaa)
Asiantuntijablogi ei markkinoi perinteisin metodein.--- Se ei myöskään kehu, kuinka hyvä kirjoittaja on omalla alueellaan.---Sisältömarkkinoinnissa sinun ei tarvitse sanoa: ‘Osaan paljon!’, vaan lukijasi alkavat kertoa siitä puolestasi: ‘Tuo bloggaaja osaa paljon.’ Suosittelu on uskottavampaa kuin omakehu” (Kortesuo, Kurvinen: Blogimarkkinointi-kirja)
Lukeepa mitä tahansa tekstiä sisältömarkkinoinnista, viesti on aina sama: Tarjoa käyttökelpoista tietoa, tyrkytyksen sijaan oma osaaminen esiin hienovaraisemmin. Maailmaa parantavaan idealismiin taipuvaisena ihmisenä tykkäsin kovasti ajatuksesta, että voisin yrittäjänä hankkia hyvää mainetta auttamalla ja jakamalla tietoa. Jos tätä esitellään hyvänä käytäntönä niin minkä takia sitä näkee niin vähän?

Sellainen vaikutelma siis omia ympyröitä tarkkailemalla on syntynyt , että omakehu sosiaalisessa mediassa on lisääntynyt. En silti vieläkään ole valmis sanomaan, että sosiaalinen media erityisesti olisi sitä aiheuttamassa. Ennemminkin kyse voi olla siitä, että siellä missä on ihmisiä, näkyvät myös ihmisten tavat. Kun nyt “kaikki” ovat tulleet verkkoon, tavanomainen pönötys ja mahtailu ovat tulleet mukana. Tästä ainakin suomalainen some oli mukavan vapaa kun otin ensi askeleitani siellä joskus kauan sitten.

Voi tietysti olla, että kun sosiaalisessa mediassa kerran nyt ovat “kaikki”, vain äänekkäin huomataan ja se on hyväuskoinen luuseri, joka jakaa tietoa ilmaiseksi! Omakehu ei silti  kerro laadusta mitään. Kun itse etsin tekijää johonkin ja päädyn toteamaan miten ko. alueen asiantuntija blogissaan ampuu itseään nilkkaan ripottelemalla lupaavasti otsikoidun tietoartikkelin täyteen pitkästyttävää herutusta omasta erinomaisuudesta, haku jatkuu. Miksi luottaisin sellaiseen, jonka pitää selvästi jo itselleenkin todistella miten hyvä hän on?

2 kommenttia:

Tiinu Wuolio kirjoitti...

Sama juttu pisti miettimään, miten likellä tuo avo- tai piiloelvistely omissa nettiesiintymisissä onkaan. Missä menee jakamisen ilon ja itsetehostuksen raja? Vai otanko koko lystin ja varsinkin itseni turhan vakavasti?

Suon kavereilleni mielihyvin tilaisuuden iloita näillä foorumeilla onnistumisistaan. Eikä aina tarvitse olla niin aurinkoinenkaan, mutta sarkasmiin tai julistamiseen on jo vaikeampi ottaa osaa. Kuten kirjoitat, verkkosivua voi aina vähin äänin selata eteenpäin ja häiriköt sulkea omista tiloistaan pois.

Yritysblogissa tai -profiilissa odotukset ovat kovemmat. Yrityksille ja julkisuuden ammattilaisille voi ja pitääkin olla vaativa.



outi.lammi kirjoitti...

Kiitos hyvästä kommentista. Juuri noita rajoja tässä varmaankin edelleen etsitään. On toki myös lukijasta kiinni miten hän tulkitsee asiat. Jos on esimerkiksi kasvanut perheessä, jossa kanssakäyminen sukulaisten ja tuttavien kanssa muodostuu autojen, taulutelevisioiden ja veneen ominaisuuksien vertailusta, elvistely ei varmastikaan näytä pahalta vaan se on normi :) Sattumoisin juttelin tästä aiheesta eilen IRL ja tuli esille sellainenkin, että mahdoton elvistely ei kenties olekaan minäkeskeisyyttä vaan pelkkää epätoivoa, tämä huomio koski siis meitä yrittäjiä.

Minusta on ihan OK, että yritys/yrittäjä iloitsee julkisesti jostakin onnistumisesta, esimerkiksi saamastaan palkinnosta tms. Jos sivulla tapahtuu ja on muutakin vuorovaikutusta lukijoiden/tykkääjien/seuraajien kanssa niin tottakai kerrotaan tällaiset, sehän on elämää. Sen sijaan on surullista seurata esim. yrityksen Facebook-sivua, jolla käydään kerran puolessa vuodessa kertomassa superlatiivein itselle sattuneesta hyvästä asiasta, mutta muuten itsestä ei anneta mitään ja vuorovaikutus loistaa poissaolollaan. No yleensä näissä loistavat poissaolollaan myös tykkääjät.