torstai 6. syyskuuta 2012

Kouluttaja vai posetiivarin apina?

Kirjastosta löytyi teos nimeltä Hyvä kouluttaja (Sanoma Pro Oy, 2012). Ihminen ei ole koskaan valmis, kouluttaja ainakaan, ajattelin ja noukin kirjan mukaani. Tekijöiden, Päivi Kupias ja Mia Koski, mukaan opusta kirjoitettaessa on ajateltu ensisijaisesti  ihmistä, joka saa kutsun tulla kouluttamaan siksi, että on oman alansa asiantuntija. Asiantuntijataustaisella kouluttajalla ei välttämättä ole tietoa oppimiseen ja sen tukemiseen liittyvistä asioista.

Heti kirjan alkupuolella esitetään tärkeä kysymys: Pitääkö kouluttajan olla hauska? Esimerkkitapauksena oli “Eija”, joka oli kutsuttu puhumaan osaamisen kehittämisestä. Yhdyshenkilö halusi tietää, onko hän hauska. “Eija” oli tähän vastannut – mielestäni aivan oikein – ettei hän ole hauska, mutta toivoo osaavansa puhua asiasta niin, että aihe tuntuu osallistujista omakohtaiselta ja mielenkiintoiselta.

Se mitä hauskuudella tarkoitetaan on tietenkin subjektiivista. Olen pari kertaa joutunut oppiin kouluttajalle, joka ei selvästikään ole osannut päättää haluaako hän olla kouluttaja vaiko stand-up -koomikko. Minä en saanut koulutuksesta irti paljonkaan, koska hölppä tyyppi ärsytti. Hyvä ilmapiiri on oppimisen kannalta eduksi, mutta ei sitä tuoteta tauottomalla vitsin vääntämisellä. Jostakin syystä wannabe-koomikoiden erikoisalaa ovat vessa ja seksi sekä jälkimmäisen vonkaamiseen liittyvät kuluneet sanaleikit. Niillä saa nousuhumalaiset nauramaan, mutta luultavasti vain marginaalinen vähemmistö koulutukseen osallistujasta on tässä tilassa. PowerPoint-halvaus ei ole ainoa kiusallinen työelämässä riehuva virus. Miten olisi Tyhmyysturtumus, joka aiheutetaan osallistujien aliarvioimisella?

Huumorin voima on yllättävyydessä. On tehokasta, jos kouluttaja osaa nostaa esille huumorin avulla uusia näkökulmia. Huumori on kuitenkin kuin lihavointi tai alleviivaus tekstissä: Kun kaikki on sitä samaa, mikä erottuu?

Kouluttajan hauskuus on siis hyvä asia, mutta minusta hyvän kouluttajan ei ole pakko olla hauska. Jos ei ole ns. hauskaa tyyppiä niin ei ole. Luontevasti asiallinen on aina parempi kuin päälleliimattu roolisuoritus. Jos ihminen pinnistelee ollakseen jotakin muuta kuin on, rentous katoaa ja kouluttajan rentous jos mikä vaikuttaa koulutuksen ilmapiiriin. Asiallisuus ei myöskään tarkoita sitä, etteikö voisi olla eloisa tai kiinnostava.

Kupias ja Koski kirjoittavat: “Joskus isoihin tilaisuuksiin pyydetään kouluttajaa ikään kuin pelleksi. --- Tässä ei sinänsä ole mitään väärää. Fokus on kuitenkin jossakin muussa kuin oppimisessa ja kouluttaja muuttuu viihdyttäjäksi. --- Myös tilaaja on tyytyväinen, jos viihtymistavoitteet täyttyvät, vaikka osallistujat eivät muistaisi mitään tilaisuuden asiasisällöstä viikon päästä.”

Minulla on sellainen vaikutelma, että tämä pelleksi heittäytyminen on myös vahva arkikäsitys hyvästä kouluttajuudesta. Kirjasta löytyi kuva, josta raapaisin oman mukaillun versioni tuohon alle. Huomionarvoista kuvassa on, että koulutuksen vaikutuksen tasoista alin taso on mahdollista toteuttaa pelkästään viihtymisestä huolehtimalla! Jäljelle jää vielä paljon portaita kiivettäväksi.

Kun kaivataan apinaa posetiivin päälle riekkumaan, minua ei kannata rekrytoida tehtävään. Tietysti näiltä viihdyttämisodotuksilta minua suojaavat jo koulutusaiheetkin ja kun koulutuspalautteissa toistuvat muita useammin sanat “mukava, rauhallinen, selkeäsanainen” niin eipä juuri kannata pyrkiä kansannaurattajaksi.

Hyvä kouluttaja -kirjassa on tietenkin paljon muutakin asiaa kuin tämä hauskuuspohdinta. Koulutustapahtumaa käsitellään laajasti eri näkökulmista. Suosittelen.

6 kommenttia:

Kimmo kirjoitti...

Oikein hyviä pointteja! Jos kouluttaja ei voi olla luontevasti oma itsensä, eihän siitä mitään hyvää voi seurata.

Toisaalta esimerkiksi John Medinan hauskassa ja hyvässä Brain Rules -kirjassa tuodaan vakuuttavasti esille se seikka, että ihmisen kyky keskittyä johonkin on noin kymmenen minuuttia. Esiintyjän ja kouluttajan on kymmenen minuutin välein lunastettava kuulijoiden mielenkiinto uudestaan. Vitsi on siihen käypä vaihtoehto, mutta muitankin toki on, esimerkiksi tarinat ja anekdootit tai jopa kuulijoiden pelottelu!

Outi Lammi kirjoitti...

...ja pienet tehtävät, kysymykset ja muut keskustelunavaukset...kyllä niitä riittää. Vaihtelu virkistää.

Markku Kuuselo kirjoitti...

Kannatan rentoa ja asiallista meininkiä. Huumorin kanssa on syytä olla tarkkana, ettei loukkaa ketään.

Outi Lammi kirjoitti...

Totta Markku. Jostakin syystä rentous ja asiallisuus käsitetään toistensa vastakohdiksi, mutta niinhän se ei ole.

eevali kirjoitti...

Minulla tulee aina ensimmäisenä ns. hauskasta alustajasta mielee eräs tunnettu papillinen mies. Ensinnäkin häntä kutsutaan tilaisuuksiin ja seminaareihin puhumaan oli aihe mikä tahansa. Toisekseen hän on ilmiselvästi ottanut viihdyttäjän roolin: hän suoltaa tasaisin väliajoin useimmiten seksistisiä vitsejä ja on rytmittänyt puheensa niin, että aina vitsin jälkeen ilmassa roikkuu näkymätön kilpi: Naurua ja aplodeja!
Hän on tietääkseni suosittu alustaja, mutta minä kärsin ja ähisen.

Itse olen kouluttajana ollut varmaan joskus hauskakin, mutta en väkisin. Riippuu tilanteesta eli paljolti vastaanottajista. Tärkeintä kouluttajissa on asiansa osaaminen ja selkeys.

Outi Lammi kirjoitti...

Oi, voin kuvitella tuon näkymättömän kilven sekä naurua ja aplodeja odottavan ahneen ilmeen :) Mitä tapahtuu, ellei niitä tulekaan?

Hyvin sanottu on tämä: "Rakastu kritiikkiin, suuret aplodit kertovat taantumisesta." Jos kouluttaja heittäytyy 100 % pelleksi, aplodeja varmasti riittää, mutta eikö siinä taannu sekä kouluttaja että koulutettavat? Koska myös: "Älä toimi niin ettei kukaan suutu, muuten ei mikään muutu."